Olipa kerran lapsi, joka halusi oman lemmikin. Lehtien sivut sisälsivät kuvia lähinnä pörröisistä lemmikeistä, joten en varsinaisesti osannut haluta nimenomaan kilpikonnia. Oliko tarkoitus vai sattumaa mutta samoihin aikoihin tuli esiin, että äitini tuttavan aikuiset punakorvakilpikonnat kaipasivat uutta kotia ja niin Martti ja Martta muuttivatkin minun hoiviini (arviolta v.1993-1994). Kun mahdollisuus tarjottiin, halusin tottakai heti.
Kiinnostavia lemmikkejä eivät konnani monen muun lapsen mielestä olleet mutta minulle ne olivat rakkaita ja olin äärettömän onnellinen. Rakas ja tärkeä Martti on edelleen, vaikka joudun myöntämään, että veden kanssa lutraaminen on tämän kahdenkymmenen vuoden aikana alkanut hieman kyllästyttämään. Martta ei enää Martin rinnalla polskuttele, vaan nukkui pois heinäkuussa 2013.
Martti lempipaikassaan. Martta sai usein leikkiä "rantatuolia".
Martti kesällä 2013 kesämökillämme sijaitsevassa ulkoaltaassa, jossa asuu ympäri vuorokauden kesäloman ajan.
Maakilpikonnille menetin sydämeni nähtyäni aikoinaan valokuvan maakilpikonnasta syömässä eikä se muuta vaatinut. Edelleen samainen näky viehättää minua suuresti, minkä vuoksi kädestä ruokkiminen onkin pelkän tuijottelun lisäksi tapani seurustella konnien kanssa. Historiakansioista oli kaiveltava muutama kuva Oonasta ihan pikkuruisena. Harmi vain, että kuvia on aikoinaan tullut otettua aivan liian vähän.
Oona juuri kotiutuneena mieheni kädellä v.2004.
Haukotus ikuistui vahingossa kameraan. Tämä on yksi lempikuvistani edelleen.
Oona on ollut pienestä asti kova kiipeilemään. Paras reitti on hankalin reitti;
mitä korkeammalle pääsee, sitä paremmat ovat maisemat.
Lähes kymmenisen vuotta Oonan kotiutumisesta hurahti ennen kuin nälkä kasvoi syödessä; Pakko saada lisää kilpikonnia! Alunperin etsiskelin itselleni "aikuista" naarasta, jonka kilpi olisi hyvin kasvanut. Kilven kasvuvauriot voivat aiheuttaa mm. munimisongelmia ja haaveenani on aikaansaada joskus omien kilpikonnien "tuottama" poikanen (kun mikään ei riitä... taikoisiko joku minulle lisää tilaa uusille terraarioille?).
Nyt luonamme asuu naaras, jonka kilvestä näkyvät alkuelämän aikana vallinneet puutteelliset olosuhteet. Mieleni kilpivaatimusten suhteen nimittäin muuttui viestiteltyäni kotia etsivästä neitokaisesta, jonka muninta on onnistunut moitteettomasti ja munista on myös kuoriutunut eläviä poikasia. Meitä edeltävässä kodissa Iita pääsi jo nauttimaan oikeanlaisista olosuhteista mutta elämäntilanteen muutosten vuoksi heillä oli tarve löytää uusi koti Iitalle ja se löytyi meidän luotamme.
Luoksemme muutti ihanalla luonteella varustettu ahmatti.
Tämä kirjoitus on hyvä päättää valokuvaan, jonka otin melko pian Iitan kotiutumisen jälkeen. Halusin yhteiskuvan konnistani lähipiirille näytettäväksi, vaikka muuten konnat oli tarkoitus tutustuttaa toisiinsa vasta keväämmällä; konnat asuvat omissa terraarioissaan. Yllätys oli suuri kun erittäin miehekkäitä eleitä muoviselle koristekilpikonnalle monta kertaa esitellyt Oona katosikin kilpensä sisälle eikä tullut sieltä pois ennen kuin pääsi takaisin omaan kotiinsa. Myönnettäköön, että Oonan ensimmäinen reaktio aiheutti hieman huolta siitä, onnistuuko koskaan mikään. Mutta sitä huolta ei enää tarvitse miettiä. Onnistuneista tapaamisista on materiaalia niin paljon, että pyhitän niille ihan oman tarinatuokion.
"Apua auttakaa, panssarivaunu jyrää!!"
